Anna Denisova

Nimeni on Anna Oleksandrivna Denisova. Olen aina ollut unelmoija ja haaveilija, ja halusin tulla kuuluisaksi kirjailijaksi. Olen kirjoittanut rakkausrunoja lapsesta asti. Ja optimismini oli loputon. Jokaisella ihmisellä on unelma – oli se sitten toive jonkin saavuttamisesta tai halu luoda jotain ja tehdä siitä totta. Luulen, että minulla oli aina varsin tavallisia unelmia. Toivoin perheenjäsenilleni terveyttä ja kaikille harmoniaa ja ymmärrystä. Koko ikäni halusin tehdä kaikesta parempaa, ystävällisempää ja positiivisempaa. Synnyin Kiovassa ja muutin Irpiniin 8 vuotta sitten. Perhe ja vanhemmat olivat minulle aina tärkeitä. Opiskelin ja tein töitä koko ikäni, minulla on kaksi korkeakoulututkintoa. Ostimme mieheni kanssa automme vuonna 2018. Odotimme sitä pitkään, korjasimme sen täydellisesti ja käytimme kaikki säästömme siihen. Jotkut ihmiset sallivat itselleen lomia ja rentoutumista, mutta minulle oli tärkeämpää ansaita rahaa ja saavuttaa jotain, vaikka se olisikin tarkoittanut lomasta kieltäytymistä. Jos tahtoo saavuttaa jotain, täytyy yrittää tosissaan – tai ainakin se oli elämäni motto.

Halusin kovasti ajaa autoa, mutta en uskonut, miten paljon rakastaisin sitä, ennen kuin opin ajamaan. Sitten oli vain minä ja tie, tunsin olevani yhtä autoni kanssa, ja ajaessa tuntemani onnellisuuden tunne oli häkellyttävä. Kun muutimme Irpiniin, ostimme autotallin, jonka täytimme mieheni työkaluilla – kaikelle oli oma paikkansa. Säästimme lisää rahaa ja paransimme ja vahvistimme autotallia, teimme siitä kodikkaamman. Ajan mittaan rakensimme toisenkin autotallin tyhjästä ja varustimme sen kaikilla tarpeilla, jotta auto voisi olla turvassa omassa erillisessä ”kodissaan”.

Sitten toinen todellisuus iski. Lähtöä edeltävät päivät olivat hyvin vaikeita. Maaliskuun 5. päivänä matkasimme Irpininstä toiseen osaan Ukrainaa. Päätin heti, että en lähtisi Ukrainasta. Matka oli hyvin vaikea, ja tunsin sisälläni, että meidän olisi pitänyt ottaa auto mukaamme, mutta se ei ollut mahdollista. Kiiltävä, hopeanvärinen auto, kaunis Jeep – venäläiset olisivat voineet tuhoa sen tarkoituksella ja ampua sillä matkustavat. Varsinkin kun sellaiset tilanteet olivat hyvin yleisiä sinä ja edeltävänä päivänä. Mutta en tahtonut jättää mitään! Kaikki, mitä olimme saavuttaneet elämämme aikana, talo, autotallit… Oli hyvin vaikea jättää koko elämämme! Sisälläni toivoin, että kaikki menisi hyvin – jos säteilee hyvyyttä ja ystävällisyyttä koko elämän, tulisi saada jotain hyvää takaisinkin, vai mitä? No, ei se toimi niin oikeassa elämässä…

Palasimme Irpiniin huhtikuun puolivälissä. Kun lähestyimme ovea, toivoin, että sisällä kaikki olisi kunnossa. Mutta kaikkialla olevat reiät vihjasivat, että asiat olivat kaikkea muuta kuin kunnossa. Ja valokin vielä: Miksi suljetun oven läpi tulee valoa? Mistä se tulee? Avasimme oven parhaamme mukaan, sillä se oli palanut ja puhki ammuttu. Valoa… Jostain syystä ei ollut seiniä eikä kattoa. Voiko tämä olla totta? Miksi kaikkialla on tuhkaa? Miksi kaikki on ruosteessa? Kaikki nämä kysymykset repivät sydäntäni ja mieltäni. Vaikka sen näki, ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Mutta tämä oli vasta ensimmäinen autotalli, jossa oli työkaluja ja muuta. Sen jälkeen varmoina siitä, että asiat eivät voineet olla ainakaan huonommin, lähestyimme toisen autotallin ovea. Taas kerran valo paistoi reikien läpi. Sen hetken jälkeen en enää pitänyt valosta. Ennen kuin ovi aukeni, näin tuhotun ja palaneen auton oven reiästä. Ja taas siellä oli tuhkaa, taas katto ja seinät puuttuivat. Miten tämä oli mahdollista? Oliko se vahinko? Vitsi? Mahdotonta! Voiko sanoa, että aloin itkeä? Ei. Karjuin, huusin, ulvoin… Sillä hetkellä minä vain sammuin. Hylkäsin täysin tunteeni ja olemukseni. Kaikki, mitä olin saavuttanut, oli tuhottu ja pilattu. En ole vieläkään toipunut siitä täysin, olen vain jotenkin olemassa.

Muisto jää, mutta todellisuus on tyhjä. Monet ihmiset sanoivat banaalisti: ”Kaiken voi korvata, ansaita uudelleen jne., tärkeintä on, että olet elossa.” Tuollaiset ”kauniit” sanat särkevät sydämeni. Tiedän, että ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta he eivät ymmärrä, miltä tuntuu, kun käyttää niin paljon resursseja elämänsä aikana saavuttaakseen jotain ja sitten se tuhotaan täysin. Joillakin ihmisillä on kykyä ja rahaa korvata mitä tahansa, ja siksi he eivät ymmärrä tuskaa ja antavat vain neuvoja möläytettyään jotain sellaista kuin ”kaikki tulee vielä kuntoon”. Eivät he ymmärrä, että minulla ei ole enää koskaan varaa sellaiseen autoon. Se oli varsin uusi, vaikkakin kunnostettu, vuoden 2015 Jeep Cherokee KL, ja se oli unelma, johon sijoitettuja rahoja ei saa takaisin. Ja palaneet työkalut olivat mieheni keino ansaita rahaa. Koko elämän toivoo, tekee, rakentaa ja sitten menettää kaiken yhdessä hetkessä. On vaikeaa, kun kotimaassa on sota ja uneksii vain siitä, että voisi herätä ja sanoa: ”Näinpä äsken aivan kauheaa unta. Luojan kiitos, että se oli vain unta!”