Tetyana

Aamulla noin klo 4.45 heräsin äitini puhelinsoittoon. Hän kertoi huolestuneella äänellä, että sota oli alkanut, ja kuulin vihollisen lentokoneiden jylinän. Äiti käski minun kerätä kaikki tarpeelliset tavarat ja varmistaa, että kaikki asiakirjat tulevat mukaan. Sovimme, että koko perhe kokoontuisi siskoni kotiin. Liikenneruuhkat olivat valtavia, ja oli hyvin pelottavaa ajaa yksin (yleensä nautin yksin ajamisesta, koska ratin takana rentouduin ja olin onnellinen). Pitkään iltaan asti perheeni ja minä olimme paniikissa siskoni kotona ja kuulimme vihollisen lentokoneiden lentävän aivan katon yli. En koskaan unohda sitä ääntä… En koskaan unohda sitä pelon tunnetta, kun sulki silmänsä ja korvansa melulta… Yhtäkkiä tuttava armeijasta soitti ja käski meidän lähteä kaupungista välittömästi. Ottamatta mitään mukaan ahtauduimme yhteen autoon, jonka tankki oli täynnä dieseliä, ja lähdimme ajamaan tietämättä, minne olimme matkalla. Jätin autoni, Minin, jonka tankki oli vain puolillaan, parkkipaikalle lähelle naapureiden taloa, sillä en tiennyt, voisiko sen tankata matkalla, koska niin moni ihminen yritti lähteä kaupungista, ja oli parempi jättää auto lähelle taloa kuin jäädä jumiin ilman polttoainetta jossain tien päällä.

Kun pysäköin autoa naapuritalon lähettyville, mieleeni iski ajatus: Pysäköinkö autoa viimeistä kertaa? Mutta sitten tajusin heti, että rakastan autoani todella kovasti ja pelkään sen menettämistä, siksi tuollainen surullinen ajatus pälkähti päähäni.

Pysyin maan itäosissa perheeni kanssa noin kaksi kuukautta. Kun sain selville, että autoni oli palanut täysin, olin tietenkin surullinen, mutta silmissäni ei ollut kyyneleitä, koska olin enemmänkin huolissani ihmisistä, jotka jäivät kaupunkiin. Kun myöhemmin palasin perheeni kanssa kotiin ja näin rakkaan, modernin ja äärettömän upean Minini – tai tarkemmin sanottuna sen palaneet jäänteet –, itkin, koska se oli ensimmäinen autoni, vanhempieni antama lahja, josta en voinut edes uneksia. Rakastin autoa todella paljon, enkä aina voinut edes uskoa, että sain ajaa niin upealla autolla. Minulla oli mielestäni maailman paras auto! Ensimmäinen autoni – Mini, jota rakastan yhä ja ainiaan, pysyy aina sydämessäni! Aina kun näen Mini Cooperin tiellä, hymyilen ja ajattelen: Ne ovat niin upeita! Rakkaan ensimmäisen autoni menetys sattuu vieläkin, mutta kiitän Jumalaa, että menetin tässä kauheassa sodassa vain materiaa ja kaikki sukulaiseni ja ystäväni ovat turvassa ja kanssani!

Rakkaasta autostani on jäljellä vain avaimet, jotka pidän ikuisesti! Sillä Minini on rakkaani!